Työturvallisuuden loikka – vieläkö voimme ja haluamme kehittyä?

Suomessa on toteutettu valtava ja nopea loikka sodan jälkeisestä agraariyhteiskunnasta raskaan savupiipputeollisuuden kautta moderniksi korkean jalostusasteen kansantaloudeksi. Nopean teollistumiskehityksen ohella Suomessa panostettiin voimakkaasti myös työturvallisuuteen erityisesti 1970-1980 -luvuilla. Ei olekaan liioiteltua väittää, että työtapaturmien ja ammattitautien lukumäärissä ja taajuudessa toteutunut erinomainen pitkän aikavälin kehitys oli tuotantorakenteen muutoksen ohella merkittävästi myös työturvallisuuden kehittymisen ansiota.

Työturvallisuuden merkityksen ymmärtäminen ja nouseminen korkealla prioriteetilla kansallisiin toimintaohjelmiin oli tuossa tilanteessa hyvinkin loogista: maamme teollisuustuotannon rungon muodostivat raskaan, korkean tapaturmariskin toimialat. Työtapaturma- ja ammattitautiriskit olivat hyvin konkreettisia, "näkyviä". Työturvallisuustyön tärkeyttä ei tarvinnut perustella tilastoilla, kun useimmat ellei kaikki tehtaassa tunsivat kaverin, joka oli kuollut tai vammautunut vakavasti työtapaturmassa.

Viimeinen suuri harppaus työtapaturmatilastoissa ja työturvallisuudessa toteutui synkän 1990-luvun alun laman seurauksena. Tuotannon romahdus eli käytännössä töiden loppuminen luonnollisesti romahdutti myös vahinkojen määrät. Shokki toimi myös luonnonvalinnan keinoin, kun eloon jäivät vain yritykset, joissa asioita (ml. työturvallisuuden johtaminen) oli hoidettu laadukkaasti jo ennen talouden romahdusta. Samalla näissäkin yrityksissä alettiin panostaa entistäkin enemmän toimintojen tehostamiseen ja kaikkien turhien kustannusten karsimiseen. Mikäpä olisi turhempi kustannus kuin huonosta työturvallisuudesta aiheutuvat poissaolot ja sairaanhoidon kustannukset?

Kehityksen seurauksena Suomi nousi työturvallisuusosaamisessa kansainväliseen A-ryhmään. Aiheestakin alettiin uskoa sinivalkoiseen erinomaisuuteen työturvallisuusasioiden hoitamisessa. Vielä tänäkin päivänä viitataan aika ajoin erinomaisiin suomalaisiin 1980-1990-lukujen työturvallisuusohjeisiin ja säädöksiin, kun halutaan tulkita yleisempään tyyliin laadittuja direktiivejä ja niiden mukaisesti laadittua kansallista lainsäädäntöä.

Päättyikö työturvallisuuskehityksemme tyytyväisyyteen?

Kansantaloutemme nousi lamasta 1990-luvun puolivälissä. Nokian vanavedessä maahamme kehittyi nopeasti poikkeuksellisen vahva ICT-teknologian klusteri. Samalla tuotannon siirtyminen korkean riskin teollisuudesta pienemmän riskin teollisuuteen ja palveluihin vähensi perinteisiä riskejä ilman merkittäviä työturvallisuuspanostuksiakin. Tyytyväisyys alkoi jalostua kollektiiviseksi ajatukseksi siitä, että olemme saavuttaneet maksimimme ja elävään elämään kuuluva kohtuullinen jäännösriski on vain hyväksyttävä.

Suomalaisessa työturvallisuudessa on tehty hyvää työtä tälläkin vuosituhannella. Yhä useammilla työpaikoilla on panostettu työturvallisuuteen voimakkaasti, ja meillä on loistavia esimerkkejä huippuluokan yrityksistä, joissa työturvallisuuden taso on jo viritetty äärimmäiselle maksimitasolle. Työturvallisuuskortti, Nolla tapaturmaa -foorumi ja turvapuistot ovat hyviä esimerkkejä alan kansallisista innovaatioista.

Epämiellyttävä fakta kuitenkin on, että yleinen työturvallisuuskehitys on hiipunut pahasti viimeisten 20 vuoden aikana. Vahinkotilastojen kautta asiaa tarkasteltuna nähdään, että trendi on ollut toki oikean suuntainen, ts. etumerkki oikea, mutta kulmakerroin taustamuuttujien muutos huomioiden aivan liian pieni. Työturvallisuuden asiantuntijoina haluaisimme tietysti selittää taajuusluvuissa havaittua laskua edelleen työpaikkojen työturvallisuuden kehittymisellä. Ihan näin yksiselitteisestä ilmiöstä ei valitettavasti ole kyse. Lyhyellä aikajänteellä tarkasteltuna lukumäärissä toteutuneet muutokset selittyvät suurimmalta osin tuotannon ja talouselämän volyymin, eli siis käytännössä tehdyn työn määrässä tapahtuneilla muutoksilla.

Tällä vuosituhannella olemme omaksuneet tavan kuitata kansainväliset vertailut mantralla "olemme hyvää eurooppalaista keskitasoa". Yhteiseen ymmärrykseemme on alkanut juurtua ajatus, että "finaalipaikka EM-kisoissa" on hyvä suoritus. Ero terävimpään kärkeen ei tilastojen mukaan olekaan merkittävä edes koko maailman tasolla. Kiitos vahvojen perinteidemme, meillä on edelleen osaamista ja vahvat rakenteet ylläpitää asemamme näissä vertailuissa.

Totuus tilastojen takana on kuitenkin rumempi: meistä on tullut perässähiihtäjiä. Kaikki kunnia työpaikoilla tehtävälle työturvallisuustyölle ja sille harvalukuiselle alan ammattilaisten joukolle, joka jaksaa pitää "kovan ytimen" työturvallisuuskysymyksiä jatkuvasti agendalla. Rajallisilla resursseilla toiminnassa on kuitenkin ollut pakko keskittyä ensisijaisesti lakisääteisen minimitason varmistavien ja jatkuvasti muuttuvien kansainvälisten standardien mukaisten toimintatapojen ylläpitämiseen.

Väitän, että merkittävin osa suomalaisen työturvallisuuden kehittymisestä tällä vuosituhannella on ns. ulkoa tuotua. Globaalisti toimivien yritysten mukana meille on rantautunut paljon työturvallisuuden käytäntöjä, joiden mukaisia toimintatapoja edellytetään myös meikäläisiltä yrityksiltä osana pitkää toimitusketjua. Rimaa on monessa kohtaa nostettu nimenomaan rajojen ulkopuolelta tulevien vaatimusten johdosta. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vähissä ovat viittaukset suomalaisiin työturvallisuuden innovaatioihin tai tutkimuksiin. Kovin vähän meillä tehdään enää puhtaasti työturvallisuuden aihepiiriin kuuluvaa tutkimusta ja osallistujia alan ammattilaisille suunnatuissa seminaareissa on vuosi vuodelta vähemmän. Agendat tuntuvat toistavan itseään, ja harvoin niissä käsitellään puhtaasti suomalaisia innovaatioita tai tutkimuksellisia päänavauksia. Nämä kaikki ovat heijasteita työturvallisuusteeman hiipumisesta.

Miten tästä eteenpäin – onko meillä malttia kehittyä edelleen?

Olemme vakiinnuttaneet asemamme hyvänä kakkoskategorian työturvallisuusmaana. Tähän ryhmään sijoitan omassa luokittelussani maat, joissa seurataan aktiivisesti muiden kehitystä ja joilla on aito pyrkimys tehdä asiat oikein. Kansanluonteeseemme liittyvä toimintatapa noudattaa nöyrästi kansainvälisiä sopimuksia ja standardeja varmistanee jatkossakin sen, että työturvallisuus kehittyy juuri sillä vauhdilla, mikä on tarpeen olemassa olevan tason säilyttämiseksi.

Ykkösluokassa ovat suunnannäyttäjät (mm. Saksa, Hollanti, Kanada, Alankomaat, UK, Ruotsi, Tanska), jotka asettavat kansainvälisiä normeja toimintatavoille ja joita muut maat seuraavat. Nousu ykkösluokkaan edellyttäisi meiltä järjestelmätason muutoksia ja erityisesti aitoa halua ja päättäväisyyttä toteuttaa nämä uudistukset. Tällainen loikka olisi tehtävissä, mutta pikavoittoja siltä olisi turha odottaa. Työturvallisuustilanteemme on jo nyt niin hyvä, että välittömästi vahinkokustannusten kautta tällaiseen urakkaan ryhtymistä ei kannata perustella. Emme toki ole saavuttaneet tässä asiassa lokaalia maksimia, mutta tällä tasolla jokainen edistysaskel on kovan työn takana. Työn tuloksia ei ole havaittavissa välittömästi työtapaturma- ja ammattitautitilastoista, niin kuin "kultaisella" korkean riskin aikakaudella.

Hyötyjä tulisikin alusta asti pohtia korostetusti tuottojen eikä vältettävien menetysten kautta. Suunnannäyttäjänä meillä olisi alan huippuosaamista ja kansainvälistä arvostusta, jotka olisivat realisoitavissa mm. tuotteiden brändäämisessä ja alan konsultointitoiminnassa. Miltä kuulostaisi kuskin paikka alan kansainvälisessä sertifioinnissa ja kansainvälisen tiedeyhteisön koollekutsujana ja keskustelun moottorina? Suomi referenssinä aina, kun jossain päin maailmaa pyritään huipulle?

Ihan hyvä vaihtoehto olisi myös todeta aidosti nykytilanne ja päättää, että tämä sillanpääasema säilytetään – tämä on hyvä, mutta tästä ei tuumaakaan periksi. Tässä kohtaa on syytä alleviivata sitä, että tämänkin aseman pitäminen edellyttää töitä ja nykyisten toimintatapojen päivittämistä. Pelkkä sivusta seuraaminen ja julistusten laatiminen johtaa vääjäämättä tason laskuun – ei siis ole varaa pysähtyä liialliseen tyytyväisyyteen. Nopeasti kehittyvän työelämän dynamiikka muuttaa koko ajan myös työtapaturma- ja ammattitautiriskien profiilia, minkä vuoksi tarvitsemme paitsi entistä ketterämpiä toimintatapoja riski-ilmaston jatkuvaan luotaukseen, myös aivan uudenlaista osaamista ja tukea työturvallisuuden tekijöille. Nyt on myös korkea aika alkaa varmistaa, että meillä ylipäätään on työturvallisuusosaajia myös tulevaisuudessa. Alalle ei nimittäin ole ollut viime vuosina sanottavasti tunkua uusista osaajista.

Olemme siis liikenneympyrässä, josta voimme poistua kolmesta eri kohdasta. Ensimmäisestä liittymästä poistuminen on helpoin tie, mutta sitä tietä emme pääse eteenpäin aiemmin asettamaamme päämäärään. Tie muuttuu myös melko pian liittymän jälkeen vaaralliseksi. Kahdesta liittymästä poistuminen tietää enemmän tai vähemmän töitä ja edellyttää valmiutta uudistaa toimintatapojamme. Niitä kulkien voimme saavuttaa myös nykyisen päämäärämme. Tiet ovat alkuun mutkaisia, mutta hyväpintaisia. Kolmannesta liittymästä pääsee lopulta monikaistaiselle moottoritielle, jossa on vain vähän liikennettä. Minkä liittymän valitsemme?